Hupsis nii se taas vaan jäi tämä kirjottelu. Nyt inspiraation sai aikaan tämäniltaset tapahtumat.
Sain kuulla asioista, jokka vei pohjan minun ajatuksilta. Ne asiat pysäytti täysin minut. En pystyny enää sanomaan/tekemään mitään muutako tuijjottamaan eteeni ja olemaan hiljaa... ajattelemaan! Se, että oon tuhlannu aikaani vääriin ihmisiin vetää aika hiljaseksi. Se, että henkilö jonka luulin unohtaneen minut jo kauan aikaa sitte on ehkä sittenki ajatellu yhtä paljon minua kuin mie sitä. Oon vain tiedostamattani polkenu tunteeni jänkään ja ettinyt sitä samaa tunnetta toisista ihmisistä.
Melkein kyynelehtien ajattelin asiaa ja sitä, että kuinka tyhmä sitä pitää olla. Kuinka paljon oon menettäny, ku en vaan kysyny tältä kyseiseltä henkilöltä sen tunteista. Kuinka monet itkut ja hetkelliset masennukset minäkin olen käynyt läpi tämän kesän aikana. Kuinka paljon mie oon yrittäny unohtaa ja jatkaa elämää. Tykästyny, särkeny sydämeni ja sama rumba uudelleen. Miksi sitä piti vaan olla niin tyhmä ja unohtamalla unohtaa henkilö josta oikiasti tykkään? Ehkä tästä henkilöstä olis tullu elämäni tärkein henkilö?
Päässä vaan pyörii, että miten pystysin vielä korjaamaan tilanteen? Miten saisin vielä tämän henkilön tajuamaan, etten oo koskaan lakannu tykkäämästä siitä? Ja sen, etten oo mitään muuta katunu nii palion ko sitä, etten oo ollu kärsivällinen ja jättäny sen pimentoon tunteiltani. Luulin vain, että tuo on hetken huumaa, mutta koko kesän ajateltuani tätä henkilöä päivästä toiseen tietoisesti tai tiedostamatta, oon tajunnu ettei tunteet oo kavonnu mihinkään.
Onko liian myöhästä korjata tilannetta? Miltä kaikelta mie oisinki säästyny jos oisin vaan ollu kärsivällinen ja urheampi? Niiltä kyyneliltä, siltä tunteiden kirjolta ja morkkiksilta mitä oon käyny läpi... Haluttas vaan juosta sen tykö ja kertoa totuus kaikesta! Selittää, etten koskaan oo tuntenu ketään kohtaa niin ja että oon ajatellu kesän sitä ja meidän tilannetta. Alottaa koko homma ihan alusta ja paremmin.
Olen vain aina luullu, että olen hullu, ko tätä henkilöä jään ajattelemaan aina välillä. Mutta nyt sen tajuan, ettei sole hulluutta ko pelkkää välittämistä. Mutta uskallanko taas antaa tunteilleni vallan? Uskallanko antaa sydämeni taas särjettäväksi, jota on heitelty ja potkittu koko kesä? Antaako suojamuurini sen tapahtua? Antaako kuukausien ajan hommaama kuori sydämen ympärillä periksi? Osaanko enää luottaa yhteenkään mieheen? Olisko tässä se, joka saa minut hymyilemään huononaki päivänä?
Tämmösiä ajatuksia sain päähäni mahutettua ja lisääki on vielä, mutta ne on nii sekasin, että menis kauan aikaa ennenko saisin ne tekstiksi. Ainii ja niinku kuvassa näkyy nii mulla on taas yks tassunjälki sydämessä<3
-Fairytale
